- Toinen nostalgiapätkä blogiin. Vuosi 2010 oli kauttaaltaan melkoista myllerrystä ja ravaamista, harrastusmielessä selkeästi elämäni rikkain - ainakin tähän mennessä. Rakkaan ainejärjestömme Symbioosin järjestämä, luontokohdepainotteinen retki Puolaan ja Baltiaan oli yksi vuoden kiistattomista kohokohdista. Siksi blogin työstäminen jatkuu tästä, joskin työhön saattaa upota ilta jos toinenkin, kuvia ja lisätarkennuksia saattaa ilmestyä jälkikäteen. Tähän tekstiin kaiketi kiteytyy koko blogin idea: mahtavien kokemusten jakaminen sekä niiden omien muistojen jäsentely sellaiseen muotoon, kuin sen itse haluaa. Tiedossa ainejärjestölehden juttua (jonka ehkä skannaan tänne) mittavampi, yksityiskohtaisempi ja lintupainoitteisempi kertomus!
- Kuvista suuri kiitos Lauri Tuomirannalle, Otso Häärälle & pikkusiskolleni, joka lainasi (tosin kolmannen päivän aamuna hyytynyttä) pokkaria mukaan. Saanpahan tälle sivulle lisää pituutta :)..
Prologi
Puolassa ja Valko-Venäjällä sijaitseva Bialowiezan kansallispuisto nousivat yhden symbionttisukupolven huulille syksyllä 2009, kun Kääpien ekologia -kurssin vetäjä vaivihkaa syötti ajatuksia tarunhohtoisesta, Euroopan laajimmasta yhtenäisestä metsäalueesta harvinaisine lajeineen alitajuntaamme. Joku sen sitten sanoi ääneen kurssin aikana: "järkätään tuonne Symbioosin excu!"
Bialowiezan kansallispuisto sijaitsee noin 100 kilometriä Varsovasta koilliseen, lääniä riittää 880 neliökilometriä ja kansallispuisto on samalla Unescon maailmanperintökohde. Kansallispuiston tärkein osa on reunoilta (ja rajalta) aidattu, vapaalta kulkemiselta kielletty alue. Paikalle pääsee vain "tieteen nimissä" tai oppaan kanssa järjestetylle kierrokselle. Aluekompleksiin kuuluu toki muutakin, kuten kulttuurimaisemaa, Bialowiezan maalaiskylä ja muita luontokohteita. Bialowieza on aateliston vanhaa metsästysmaastoa, minne rahvaalla ei aikoinaan ollut asiaa - siinä keskeisin syy, miksi näin yhtenäisen laaja metsäalue on säästynyt modernin maailman tuottamalta turmiolta.
Karkeana matkasuunnitelmana oli viettää Puolassa kolme päivää suhaten Baltian läpi ja pistäytyä matkan varrella osuviin luonto/kulttuuri/kaupunkikohteisiin. Reittinä Tallinna - Pärnu - Riika - Bialowieza - Varsova - Riika - Tallinna. Maailmanluokan metsäkohteen lisäksi suunnitteilla oli vierailuja muihin kansallispuistoihin (Narewin kosteikko Puolassa) ja luontokohteisiin, ulkoilmamuseoihin ja reitille osuvista kaupungeista erityisesti vanhoihin kaupunginosiin. Turha tästä kai laajempaa yhteenvetoa tehdä, kun tuolta alempaa matkan sisältö pikkuhiljaa selviää.
Valtavista ennakkohypetyksistä ja odotuksista huolimatta taisin olla yksi viimeisistä, joka ilmoittautui retkelle mukaan. Onneksi viimeistä ilmoittautumismahdollisuutta venytettiin ja sukulaisilta irtosi kallisarvoista taloudellista tukea tien päälle (iso kiitos!), niin tämäkin ornipolo ehti pohjustamaan alustavaa lintulistaa ja lopulta pääsi elämänsä reissulle...
Day 1 (ma 10.5.)
Startti
Herätys 6.00. Eteläsataman Makasiiniterminaalissa 7.20. Lähtö 8.00. Perillä Tallinnassa 9.30. Bussissa joskus kymmenen aikoihin. 25 ilmoittaunutta, 50-paikkainen bussi ja viikon reissu.
Ööh... noilla vaiheilla taisi olla samanlainen olo mitä nyt kirjoittaessa. Univelkaisena on hankala (tai normaalia hankalampaa) sisäistää sitä, missä mennään ja minne. Ehkä siksi fiilis oli väsymyksestä huolimatta korkealla: halailua, hypetystä, häröilyä, reissuinnon jakamista ja muihin matkalaisiin tutustumista. Kärsimätöntä odotusta siitä, mitä tuleman pitää. Laivalla pysyttiin sen verran skarppina, että pakollisesta Suomenlahden arktikamuutosta napsittiin mm. mustalinnut ja pilkkasiivit retkenpinnoiksi. Vasta kun olimme reilusti Tallinnan ulkopuolella ja ensimmäiset kattohaikarat näkyivät bussin ikkunasta, tilanteesta sai jonkinlaisen käsityksen. Tässä sitä mennään, jumankauta.
Tien päällä.
Sitä tietä ja bussissa istumista sitten riittikin. Perslihasten ennustettiin kärsivän kroonisesta väsymyksestä reissun loppua kohden, mutta ei se penkkien kuluttaminen niin synkkää ollut kuin yhdestä näkökulmasta saattoi katsoa. Ensinnäkin, bussista oli hyvä kytätä paikallisia maisemia ja lintuja. Kattohaikaroihin ei kyllästynyt missään vaiheessa reissua ja ropisi siinä sivussa muitakin kivoja haviksia. Lisäksi kulkuneuvossa oli mukavan väljää osallistujamäärän. Porukkaa oli muutenkin mielestäni juuri sopivasti: järkkääminen oli taloudellisesti kannattavaa, ihmisiä tarpeeksi intiimin tunnelman saavuttamiseen ja kaksinkertainen määrä jengiä maastossa saattaisi aiheuttaa lisähäiriöitä ja paimentamista. Kolikon kääntöpuolena tietenkin monen hyvän tyypin jättäytyminen exculta omien aikataulujen tai suunnitelmien takia...
Seura ja kimppamatkustaminen, sehän se seuraava hyvä puoli olikin. Matkafiilistä kohottivat myös erinäiset virvoikkeet (juuri oikein, ensimmäinen henkilökohtainen ostos reissulla oli laatikko Saku Tumea - sitten joku keksi Desperadon ja puolalaisen vodkan...). Samalla piti pysyä skarppina, sillä bussin ikkunasta havaittu tirppa (tai isompikin tirppaparvi) yleensä katosi heti havaitsemisen jälkeen. Ensimmäinen esimerkki tästä ilmiöstä tarjoutui pian, kun hoksasin yhdeltä pellolta noin kolmensadan hanhen parven. Ehdin juuri ja juuri määrittämään linnut tundrahanhiksi, kun linnut katosivat bussin taakse ja jäivät monilta näkemättä. Tästä eteenpäin nuijauksen katkeraa kalkkia saatiin niellä puolin ja toisin...
 |
| Matkantekoa, vaihtoehto I |
 |
| Matkantekoa, vaihtoehto II |
Pärnu
Jos ensimmäistä Tallinan ulkopuolella vastaan tullutta ruokakaupaa ei lasketa, Pärnun kaupunki oli virallisesti ensimmäinen kohde - lähinnä lounastusmielessä. Bussi parkkiin jollekin puistokujalle ja sekalainen seurue purkautui pienissä ryhmissä mitäkin lounaspaikkaa hakemaan. Itse päädyin tavernan kaltaiseen, tunnelmallisen oloiseen kuppilaan - joskin erehdyin tilaamaan juustoleikkeen. Mehevän ja täyttävän proteiinipaketin sijaan sain pari senttiä paksun levyn juustoa perunoineen ja salaatteineen. Liekö joku kulttuuriero tai mikä, sillä onneksi en ollut ainoa halpaan mennyt.
 |
| Loput vatsasta täytettiin leivällä, kun ei uuttakaan ateriaa ehtinyt ja raaskinut tilata, hah! |
Tolkuse, Luitemaa
... mutta eihän sitä täydellä vatsalla jaksa maastossa revittää ja vääntää rareja. Retken ensimmäisestä luontokohteesta vastasi Pärnun eteläpuolella sijainnut merenranta- ja kosteikkopaikka. Alueella kaksi lintutornia, ruovikkoa silminkantamattomiin, lätäköitä ja merenrantaviivaa - ja tunti tehokasta peliaikaa!kaksi rastaskerttusta ja jossain liikkui parvi viiksitimaleita. Jotenkin tästä paistoi läpi vähän eri meininki kuin kotimaan kosteikoista... Kiireellä ulos bussista ja lintuja etsimään. Paikka osoittautui sangen mielenkiintoiseksi, jonkin moista kahlaajaa sekä sorsalintua (harmaasorsa, 4 lajia vikloja) havaittiin jo ensimetreiltä. Totuus valkeni vasta ensimmäisen tornin ja lätäkön luona: ruovikossa räksytti ainakin
Seuraava torni sijaisti aivan meren tuntumassa. Täällä päin rannikkoa maisema näytti hyvin mielenkiintoiselta, rantaviiva näytti jatkuvan lähes tasaisena pohjois-etelä- suuntaisesti ja merellä ei näkynyt luodon luotoa. Löytyi sieltä sentään yksi härkälintu ja merikihu, rantakivikosta ristisorsa. Eikä siinä kauaa tarvinnut ihmetellä, ennen kuin jotain oikeasti mielenkiintoista löytyi: rannanmyötäisesti pohjoiseen lentänyt ja hetken kivellä istunut naurulokin kokoinen tiira osoittautui RIUTTATIIRAKSI! Mahtavaa, reissun ensimmäinen ja odotettu elis! Lintua pääsi hyvin vertaamaan mm. räyskään ja värituntomerkkejäkin näkyi, joskin lintu pysytteli kohtuullisen matkan päässä eikä tätä mageeta lajia päässyt ihan höyhenentarkasti ihailemaan.
Paikalla vietetty tunti oisoittautui niin intensiiviseksi, että kuvaaminen ja maisemien ikuistaminen (sellaisella pikkusiskolta lainatulla pokkarilla) muistui mieleen vasta, kun lösähdin tutuksi tulleelle bussinpenkille. Tiäs mitä tästäkin paikasta olisi irronnut täyspäiväisellä retkeilyllä...
Riika
Pian Luitemaan jälkeen ylitimme Latvian rajan ja parin tunnin ajomatkan jälkeen saavutimme Riikan esikaupunkialueet. Neuvostoarkkitehtuuria ihailtiin asiaankuuluvin rituaalein, eikä ensimmäistä majapaikkaamme (Elisabeth’s Youth Hostel) vastapäätä ollut epämääräinen joutomaalänttikään suurempia ylistyshuutoja herätellyt. Hostelli itsessään osoittautui mukavaksi (ainakin toistaiseksi) ja tavaroiden purkamisen jälkeen Riikan ydinalueet melkoiseksi yllätykseksi. Vakuuttava arkkitehtuuri (enkä nyt tarkoita sitä neuvostotyyliä), kivat pikkukujat, kauniit puistot, hiljenevä kevätilta, terassit, katusoitto ja kiireetön tunnelma... jopa tällainen lintu-urpo vietti hetken jos toisenkin huuli pyöreänä baltialaisen kaupungin elämästä nauttien. Tai sitten siitä huumasta saa syyttää reissun ensimmäistä laulavaa mustaleppälintua, tuota eteläisempien kaupunkien tyyppilajia... :)
Ensimmäisenä päivänä havisvihkoon kertyi 75 retkenpinnaa (havaittua lintulajia), jo mainittujen lisäksi mm. hiiri- ja ruskosuohaukka, rytikerttunen ja mustavaris. Kattohaikaroita osui ensimmäisiltä tieosuuksilta omiin silmiin yhteensä 20.
Day 2 (ti 11.5.)
Herätys ja kohti Liettuaa...
Lähöpäivän jälkeen hyvin nukuttu yö teki terää. Tapojeni mukaan en kauaa ihmisten ilmoilla viihtynyt ja olihan se tässä vaiheessa hyvä nauttia hostellin pehmeästä vuoteesta - varmasti univelka kasvaisi reissun edetessä. Hieman kohmeisen herätyksen jälkeen hostellissa odotti melkoinen yllätys - aamupala koostui lihapainotteisista voileivistä, äklönmakeista muovikääreisiin pakatuista välipaloista ja juotavasta jogurtista. Jaiks. Tästä eteenpäin matkaoppaamme järjestivät aamupalan, mistä suuri kiitos heille.
Matka jatkui muistaakseni klo 10. Maisemat muuttuivat vehreämmiksi sitä mukaan, mitä etelämmäs kuljettiin. Nyt matkantekoon rupesi jo tottumaankin. Seuraava "pikkukiva" hoitui jo ensi tunteina, kun ehdin pikaisesti näkemään sähkölangalla päivystäneen turturikyyhkyn. Kattohaikaroitakin vilisi silmien ohi toistakymmentä.
Liettuan puolella saattueemme pysähtyi tauolle pienen eläintarhan luo strutseja ja karhua ihmettelemään. Nyt kevään ja kesän etenemisen huomasi konkreettisemmin: puiston ympärillä lauloi pari satakieltä, mustapääkerttua ja kultarinta. Pari mehiläishaukkaakin löytyi pikaisella staijaamisella, Otso puolestaan näki valkoselkätikan.
Liettuassa lounastimme Kaunasin kaupungissa. Tällä kertaa päätimme suojella itseämme kulttuurishokeilta ja suuntasimme (lähes ahdistavaan?) ostoskeskukseen rehelliselle pitsalle. Olut katsottiin vettä terveellisemmäksi ruokajuomaksi. Lounasta sulateltiin bussin ulkopuolella pienen kappelin pihalla ja aina taivaalle katsottaessa iski fiilis toisenlaisesta "kulttuurishokista": satoja mustavariksia liikkui joka puolella, joko yhtenäisenä massana kaupungin reunoilta keskustaa kohti tai kaartelemassa siellä täällä. Matkalla Kaunasiin näkyi pari koloniaa, jolloin lajin runsaudesta sai jotain käsitystä, mutta tällaisia massoja ei osannut odottaa.
Rumšiškės
Liettuan puolella piipahdimme pariksi tunniksi Rumšiškėsin kylässä sijaitsevaan ulkoilmamuseoon, joka tunnetaan myös Liettuan kansantieteellisenä museona. Tässä vaiheessa epävakaat säät näyttivät varjopuolensa: saapuessamme alueelle vettä satoi kuin... no, tiedätte kyllä. Onneksi olemme biologeja, emmekä teekkareita, ulos lähdettiin totaalisen kastumisen uhalla. Museon metsäinen alue koostuu muutamasta pikkukylästä ja peltoaukeasta, joenvarresta sekä lammista. Mukavan pienimuotoista seutua siis. Kauaa ei tarvinnut tienvartta talsia, kun sade taukosi ja heti alkoi tapahtua: kärkijoukon yli lensi 3 nokkavarpusta iloisesti tiksutellen. Alue oli totta vie käymisen arvoinen: olkikattoiset rakennukset, sateen jäljiltä kosteat ja elämää täynnä olevat metsät, hyvää lämmittelyä retken tulevia osuuksia varten...
Pikkulintupuolelta uusia retkenpinnoja tippui tasaiseen tahtiin, parhaimpina mm. 3 pikkusieppoa ja yhden kylän liepeiltä 2 mustaleppälintua - vihdoin pääsin itsekin kunnolla näkemään ad-koiraan, kun Suomeen tuntuu rantautuvan pelkkiä naaraspukuisia lintuja... Sateen tauottua aurinkokin rupesi lämmittämään ja lintupuolen lisäksi retkeläiset ihastelivat mm. mölysammakoita ja hietasisiliskoa. Muutama petolintukin näkyi. Aina ei kuitenkaan ehdi kaikkeen mukaan: siinä missä itse lähdin kiertämään vähän pitempää lenkkiä alueen läpi, bussin liepeille jämähtäneet retkeläiset havaitsivat sekä tammitikan että harmaasirkun kera kahden pähkinänakkelin. Nakkelit hoitu, mutta museoalueelta poistuttiin pienen päänkiristyksen saattelemena. Tämä ei jää tähän...
Kohti Bialowiezaa
Retken toinen päivä oli matkustamisen kannalta viikon toiseksi vaativin, ajomatkaa Riikasta Bialowiezaan kertyi vajaa 9 tuntia - tähän päälle erinäiset tauot museovierailuineen, niin aikataulun mukaan olisimme perillä Bialowiezassa vasta yömyöhään. Bussissa sattui ja tapahtui taas, kun Otso plokkasi omalta puoleltaan NIITTYSUOHAUKAN! Itse ehdin juuri ja juuri näkemään naaraspukuisen linnun habituksineen, eliksestä huolimatta nautinto jäi vähän puolitiehen. Tähän sentäs ehdin mukaan, mutta myöhemmin huudetun harjalinnun näkemiseen ei jäänyt mitään mahdollisuuksia: mitäs siirryin letitettäväksi bussin etuosan lattialle, valintojen maailma...
Tiukan aikataulun takia saimme tutustua itäeurooppalaiseen ajokulttuuriin: bussin etuosasta kantautuneet avunhuudot ja kiljunta indikoivat hurjista ohitustilanteista. Ja niitä taisi matkan aikana riittää ja pitemmän päälle koko touhu rupesi naurattamaan - tai sitten kevyt olotila johtui matkan aikana nautituista virvokkeista. Liettuan ja Puolan rajalla ei enää naurattanutkaan, kun vaivalla ohitetut rekat pyyhkivät parkkeeratun bussimme ohi yksi toisensa jälkeen, samalla kun saimme odotella kuskien käydessä jotain paperisotaa paikallisten viranomaisten kanssa. Odottelun ohella joku hoksasi avata bussin kattoluukun ja haukata raitista ilmaa. Pakkohan se oli apinoida perässä, eikä aikaakaan kun karvanaama staijasi bussin kyydistä lisää retkenpinnoja: rajalla kiikittänyt käenpiika, kosteikolla viipottanut pikkulokki, Bialystokin kaupungissa turkinkyyhky...
Aurinko laski jo hyvissä ajoin ennen saapumista Bialowiezan tuntumaan. Pimeän tultua kattoluukusta staijattiin lintujen sijaan mykistävän upeaa tähtitaivasta - matkanteko oli saanut aivan uuden ulottuvuuden. Huumaavaa. Perillä Bialowiezan kylällä hostellimajoituksesta vastannut Anna poistui tiedustelemaan tilannetta muiden jäädessä toistaiseksi bussiin odottelemaan. Avasin kattoluukun haistellakseni kylän meininkiä ja saman tien korviini kantautui tuttua, käheää ja mekaanista rääkynää: "Ruisrääkkä!" Hostellilta bussille palaillut Anna taisi naurusta päätellen kuulla riemunhuutoni :) . Väsyneiden matkalaisten purkautuminen ja asettuminen hostelliin tuntui hieman sekavalta, mutta unta ei tarvinnut kauaa odotella - hyvä niin, sillä seuraavana aamuna odotti aikainen herätys ja tositoimet retken pääkohteessa.
Toisen päivän jälkeen saldona 112 retkenpinnaa, mainittujen lisäksi muita kivoja mm.kattohaikara 28, hiirihaukka 4, ruskosuohaukka 2.
Day 3 (ke 12.5.)
Bialowiezan kylä, Palace Park & vähän eläinpuistoa
Jokainen aikaisista herätyksistä nauttiva tietää, miltä tuntuu astua puolitokkurassa tunkkaisesta sisätilasta loppukevään lämpimään, tyyneen, kosteaan ja tuoksujentäytteiseen aamuun. Fiilis on käsinkosketeltavissa, sielu niin lähellä nirvanaa kuin se inhimmillisesti voikaan olla, silti kokemuksen täydellinen kuvaaminen on yksi vaikeimmista asioista mitä tällaisen matkakertomuksen kirjoittamisessa voi vastaan tulla.
 |
| Hämyinen kuva hämyisestä aamusta. Valkoselkätikka rummutti kuvan oikean reunan suunnalla... |
Kolmantena aamuna lyötiin linnustollisesti uutta vaihdetta silmään. Herätyksen jälkeen (muistaakseni klo 5.45) kesti varmaankin vartti päästä hostellin ulkopuolelle. Hetki siinä kesti tajuta, missä sitä onkaan ja mitä täällä tapahtuu, kunnes ihmettelimme Tarjan kanssa lähimetsästä kantautuvaa tikan rummutusta. "... tuonhan täytyy olla valkoselkätikka!" Sepä se. Vasetin myötä horros hiljalleen häipyi ja lintutilanteesta alkoi saada parempaa otetta. Hostellin ja pienen kylän välittömässä läheisyydessä meteliä pitivät ainakin 3 rastaskerttusta, 3 viitasirkkalintua, punavarpusia, viita- ja luhtakerttunen. Aamusesta tuli ensihätään kierrettyä n. kilometrin lenkki kylätietä pitkin. Tuskin hostellilta päästiin kahtasataa metriä pitemmälle, kun paikansin vieraan kutsuäänen ("iihp") perusteella lähipuiden oksilta SEPELSIEPON! Aamun seuraava elis napsahti vähän pitemmältä, kun lehtipuista kuului puolestaan mielenkiintoista tiaisen ääntelyä. Pian kaksi vilkasta lintua löytyi ja tarpeeksi monen vilauksen jälkeen kaikki tuntomerkitkin näkyivät: VIITATIAISIA!
 |
| Ornin potretti. |
Kylän läheisyydestä näytti löytyvän kaikkea kivaa hiljalleen odottamalla ja kiertelemällä. Jossain vaiheessa yksi kuhankeittäjä ilmoitti itsestään ja Tarja kuittasi odotetun eliksen. Ja sitten ne nokkavarpuset. Niitä tiksutteli ja vilisi kaikkialla. Omat aikaisemmat havikset ovat olleet joko epämääräisesti äänteleviä ja pikaisesti havaittuja lintuja, mutta täällä niitä pyöri avoimesti joka puolella. Epeleitä pääsi jopa ihastelemaan ja kutsuäänten määrittämiseen ehti harjantuumankin. Myös kylätien varrella pesiviä kattohaikaroita oli ilo seurata lähietäisyydeltä.
 |
| Kylätien varrelta löytyi myös pieniä vesialueita, mistä ei rastakerttusta "kummempaa" löytynyt. Pian kuvan ottamisen jälkeen pikkusiskolta lainassa ollut kamera sanoi sopimuksensa irti eikä omia kuvia loppuretken aikana enää räpsitty... |
Muutaman "vähemmän aamuvirkun" intoilijan kanssa siirryimme kylätieltä "Palace Parkiin", alueen puistomaiseen osaan, joka juontaa juurensa aikoihin, jolloin alue toimi tsaarien ja muiden siniveristen metsästyskohteena. Nykyään alueella sijaitsee eräänlainen turistikeskus, mistä alkavat mm. opastetut kierrokset kansallispuiston suljettuun osaan. Näin aamusta heitimme vain pienen kierroksen puistossa, mutta ehti siinä ihastelemaan yhtä laulavaa sepelsieppokoirasta, pähkinänakkelia ja pikkusieppoa (jopa lähietäisyydeltä) sekä VALTAVIA tammia.
Hostellilla kuitenkin odotti aamupala ja pakatessani jalustaa kasaan hostellin pihalla, hoksasin vielä melko matalalla pään päällä kaarrelleen isokokoisen petolinnun. Kiikarit silmille ja sydän jätti pari lyöntiä väliin: kotka! Pystytin jalustan uudelleen katsoakseni petoa vähän tarkemmin, mutta mutta, miten kävikään. Yksi jalustan nivel oli löystynyt ja kiristäessäni niveltä lintu ehti ottamaan lisää korkeutta ja siirtymään näkösektorini ulottumattomiin. Klassinen tapaus. Linnussa oli olemukseltaan melko selkeää kilju-/pikkukiljukotkaa, mutta spekulointia pitemmälle ei siinä määrityksessä päässyt.
Aamupalan jälkeen siirryimme bussilla paikalliseen eläinpuistoon. Ihan hyvä veto päästä katselemaan paikallisia nisäkkäitä (visentti, villisika, täkäläinen konik-hevosrotu), sillä villin ja vapaan visentin näkeminen olisi jo melkoisesta tuurista kiinni. Samalla oli hyvä kiikaroida ympärilleen, paikalta havaittiin mm. valkoselkätikka ja hiirihaukka kera pakollisten kattohaikaroiden.
Kansallispuiston suljettu osa
Eläinpuistosta siirryimme koko porukalla kansallispuiston turistikeskukseen odottelemaan buukattua opaskierrosta metsän syövereihin. Luppoaikaa oli vähintäänkin riittävästi, jota itse kukin kulutti joko staijaamalla, eväitä syömällä tai aurinkoa ottamalla - tai näitä yhdistelemällä. Tosin ei siihen sen suurempia staijaamisia tarvittu, kunhan piti silmänsä ja korvansa auki, kun jostain metsän takaa nousi iso petolintu ilmaan - sen verta matalalla ja lähellä, että paljain silmin linnun määritti kotkaksi. No nyt! Lintu äkkiä putkeen ja tämä tapaus oli melko kivuttomasti määritettävissä pikkukiljukotkaksi. Lajirevitys jatkui kun Otso määritti yhden harvakseltaan huudelleen tikan VIHERTIKAKSI - päivän kolmas elis! Mahtava fiilis kun mielenkiintoisia lajeja tupsahtelee esiin vähän tiheämmällä tahdilla. Koska luppoaikaa riitti edelleen ja lämmin keli (jotain + 20 ja risat) näemmä kannusti petoja & haikaroita ilmaan, päätimme pienellä porukalla siirtyä turistikeskuksen "näköalatorniin" staijaamaan. Kivat näköalat sieltä irtosikin ja vajaan tunnin staijilla havaitsimme yhteensä 4 pikkukiljukotkaa (2 aikuista ja 2 esiaikuista), pari hiirihaukkaa ja varpushaukan. Pitemmällä ajalla olisi ehkä irronnut enemmänkin petolajistoa, mutta opastettu kierros odotti...
Kuten jossain aikaisemmin totesinkin, Bialowiezan alueen selvästi mielenkiintoisin osa on yleiseltä kulkemiselta kielletty, ympäriltä ja rajalta aidattu suljettu osa, joka koostuu yhtenäisestä ja primaarisesta luonnonmetsäalueesta. Melko suuren ryhmämme mukaan lähti kaksi opasta - jotka eivät valitettavasti olleet ornitologeja :) mutta kertoivat mielenkiintoisia yksityiskohtia alueen historiasta, luonnon yleispiirteistä, metsän luontaisesta kehityksestä sekä tieteellisestä tutkimuksesta alueella. Oikein mukavia tapauksia molemmat.
... mutta voi pyhä sendari sentään millainen metsä meitä odottikaan! Euroopan lehtimetsävyöhykkeen primaarinen luonnonmetsä on alimmasta kerroksestaan yllättävän avaraa. Valkopyökki on metsien valtalaji, mikä on hyvin mielenkiintoinen lähtökohta alueeseen tutustumiseen. Siellä täällä kasvoi hyvin järeitä kuusia, tammia ja haapoja, eikä lahopuustakaan ollut pulaa. Satumetsää. Suurta pyhiinvaelluksen tuntua. Kasvilajistosta sai jotain kuvaa kun sitä puolta osaavaa ihmistä liikkui mukana, mutta esimerkiksi jäkälä-, sammal- ja kääpäpuoli jäi täysin mysteeriksi, millaisia aarnilajeja sitä olisikaan löytynyt. Tai sitten en lintueuforialtani olisi siihen puoleen ehtinyt keskittymäänkään.
Sillä se vanhan, luonnontilaisen lehtimetsän äänimaisema vasta huumaava olikin. Kultarintoja, mustapääkerttuja ja peukaloisia lauloi kaikkialla. Häkellyttävää oli huomata, kuinka pikkusiepot ja erityisesti sepelsiepot olivat lähes yhtä runsaita jo mainittujen kanssa, yksittäisistä valtalajeista oli turha puhua. Sieltä täältä löytyi myös viitatiaisia, yleensä ääntelyn perusteella. "Hei, mikä tuolla piiskuttaa - ai niin, täällä on näitä viitatiaisa". Heh. Harvinaisuuksiakin löytyy. Taipaleen ensimmäisen puoliskon aikana jämähdin kuuntelemaan hippiäisen kaltaista laulua, joka ei kuitenkaan ollut yhtä polveilevaa kuin meikäläisellä. Siinä se on mitä odotettiinkin, TULIPÄÄHIPPIÄINEN!!! Valitettavasti lintua ei saatu näkyviin ja joidenkin ekskulaisten oli hankala erottaa korkeaa laulua (taustalla taisi visertää punarinta) äänimaisemasta. Todella sykähdyttävä löytö silti, vieläpä päivän neljäs elis! Ehkä yllättävämpää oli laahustaa pyökkimetsän keskellä olevan suuren kuusen äärelle, missä muut retkeläiset jo ihastelivat pohjantikkaa. Näinkin etelässä? No mikä ettei, ja pesiihän kansallispuiston Valko-Venäjän puoleisissa osissa lapinpöllöjä. Mielenkiintoinen havis oli myös lehtopöllö, jonka letkamme kärki kuuli kerran huutavan. Keskellä päivää vieläpä.
Jänniä haviksia ropisi muistakin eläinryhmistä. Metsälenkillä ehdin näkemään ja määrittämään ainakin 2 nastakehrääjää ja useita täpläpapurikkoja. Ei mitään raritasoa, mutta kivoja lajeja kuitenkin. Kun näkö- ja kuulohavainnot sekä metsän tuoksu pakahduttivat mielen täysin, eikä tämä karvanaama voinut vastustaa komeimpien ikihonkien ja sammalpeitteisten pyökinrunkojen halailua, Bialowiezan metsä todella täytti kaikki aistit. Patikoimme metsässä kolmisen tuntia usean kilometrin edestä. Myöhemmin kartasta katsottuna huomasin, että olimme kulkeneet vain pienen osan suljetusta alueesta, vasta silloin metsäalueen todellisesta koosta sai paremman käsityksen. Aivan MIELETÖNTÄ.
Poistuessamme alueelta kohti turistikeskeskusta ja bussiamme pienen peltoaukean poikki, itse kukin huomasi kuinka jalkoja kolotti ja nestehukka vaivasi. Onneksi jaksoin skarpata vielä tässäkin vaiheessa, kun jäin kuuntelemaan reunametsistä kantautunutta simppeliä, mutta ventovierasta laulua. "Tyk tyk-tsik-tsik-tsktsktsktsrissss". Parin toiston jälkeen rupesin jo kaivamaan lintukirjaa esille. Mikä helvetti tämä nyt sitten on. Pienen pähkäilyn ja päättelyn jälkeen tarkistin harmaasirkun laulun kuvauksen. Seuraavaa säettä sai hetken odotella, mutta siinähän se lintu varmistui HARMAASIRKUKSI. Elikset paukkuu, jekku lämmitti kurkkua ja aikaisemmin nuijattu laji mieltä. Seuraavaa pikkuraria ihmeteltiin vain muutaman kymmenen metrin päästä, kun polun varrelta löysin kuusenoksalla hennosti laulaneen naaraspukuisen keltahempon. Sykähdyksiä aiheutti myös aivan päältä ja matalalta lentänyt esiaikuinen pikkukiljukotka. Oli muuten melko hieno.
Drudkin leirintäalue
Seuraavat kolme yötä Bialowiezan eteläpuolella sijaitseva Drudkin leirintäalue toimi excun perusleirinä. Hostellien pehmeät patjat vaihtuivat telttoihin ja Bundeswehrin solumuovimakuualustaan. Noh, sitä saatiin mitä tilattiin, ulkona olemista. Neljän seinän sisältä ympäristön havainnointi olisi huomattavasti vaikeampaa - telttaa kasatessa ja ruokaa valmistaessa leiriläisten ympärillä hääri useita nokkavarpusia ja yksi kuhankeittäjä, joka parin viheltelyn jälkeen vielä näyttäytyi koko excukokoonpanolle.
 |
| Camp Zero. |
Kenttäaterioinnin ja lämpimien, mutta rankkojen sadekuurojen jälkeen alkoivat illanvietot nuotion äärellä. Ja siinähän se ilta kuluikin, laulua viritellessä ja paikallisia väkeviä maistellessa. Jossain vaiheessa joku korsto yritti raahata meikäläistä nuotion ääreltä epätoivoiselle pöllöretkelle. Yritykseksi jäi. Myöhemmin Otso kuuli kuin kuulikin tornipöllön rääkynää telttaan, tosin keskellä yötä meikäläisen ollessa jo syvässä unessa...
Kolmannen päivän jälkeen saldona 135 retkenpinnaa.
Day 4 (to 13.5.)
Ensimmäisen epämääräisesti nukutun telttayön jälkeen heräilin joskus aamuneljän aikoihin. Yöllä oli satanut pariin otteeseen ja aamu tuntui viileän kostealta, mutta ilma silti raikkaalta. Vähän taisi haukotuttaa, mutta kuka tänne oikeasti tuli nukkumaan yli neljän tunnin yöunia. Ilmeisesti kaikki muut Minnaa & Emma-Sofiaa lukuunottamatta, jotka lähtivät seuraksi aamupatikoinnille. Vaikka taivas oli pilvinen koko aamun eikä kummempia haviksia tullut vastaan, käyskentely uneliaana uneliaalla kylätiellä oli tervetulleen rauhoittavaa ja seesteistä. Pari pikkulepinkäistä ja käenpiikaa, viitakerttunen, leirintäalueen vieressä reviiriä pitänyt kuhankeittäjä. Paikallisesti mielenkiintoisempia olivat kuitenkin kolme uutta retkenpinnaa: yksi urpiainen, yksi punatulkku sekä yhdellä pienellä aukealla vastaan lentänyt palokärki. Jäivät muuten retken ainoiksi.
Siirryimme aamuseitsemäksi Bialowiezan kylälle nauttimaan erikseen tilattua aamiaista jonkin sortin Bed & Breakfast -paikkaan. Rakennuksen pihapiiristä havaittiin nätisti esittäytyneet 2 keltahemppoa (koiras ja naaras, intoutuivat laulamaan ja ääntelemään pienessä tihkusateessa) käenpiika, kaksi mustaleppälintua ja pari tavallisempaakin hemppoa - mikä hotspot! Aikaisen herätyksen jälkeen aamupala maistui turhankin hyvin, ja hyvähän se oli tankata tulevaa päivää varten, sillä ohjelmassa oli retki Bialowiezan pohjoispuolella olevalle suurelle järvelle, myöhemmin iltapäivästä lähempänä sijaitsevaan tammilehtoon...
Siemianowka
Parisenkymmentä kilometria Bialowiezasta pohjoiseen sijaitseva Siemianowkan järvi on lähitienoon ainoa hieman suurempi sisävesialue. Seutu on mukavan pienimuotoista ja bussimatkalla koitettiin skarpata lisää parempia lajeja. Ainoaksi kandiksi jäi bussin vieressä kaarrellut iso petolintu, joka vaikutti pikkukilju-/kiljukotkalta habituksen (tasapäisempi käsisiipi, pitkät harittajat ja leveämpi siipi) perusteella - pikaisesti nähtynä tietenkin, eikä siitä sen enempää irti saanutkaan.
Perillä Siemianowkan kylällä meitä odotti tieto lintutornista, jonne oli etäisyyttä reilulla vaihtelulla arvioitu matka kera epämääräisten nuottien. Päivän ensimmäinen kova havis ja yksi retken yllättävimmistä haviksista jysähti puolen kilometrin talsimisen jälkeen, kun joku meistä orneista hoksasi oudon näköisen lepinkäisen lentävän peltoaukean poikki. Löytötilannetta seurasi pätkä mielenkiintoista dialogia, pientä paniikkia sekä jälleen löytämisen suunnatonta riemua.
"-Lepinkäinen lentää tuolla, vasemmalle. Onpa muuten ihmeellisen näkönen...
- Hei! Tsekatkaa äkkiä toi lepinkäinen! Mikä helvetti se on?
- Menee edelleen vasemmalle.
- Siis, tollaset isot laikut siiventapeissa, valkoset hartiat, valkonen yläperä, musta selkä... tosi kirjavan näkönen...
- Joo, sitä mäkin katoin... punapäälepinkäinen?
- SENAATTORI, EI JUMANKAUTA!"
Aivan niin. PUNAPÄÄLEPINKÄINEN! Sendari köyri jälleen tajuntaani.
Järven lintutornin paikantaminen osoittautui melkoiseksi seikkailuksi. Kliinisen männikön läpi kulkenutta hiekkatietä ravattiin eestaas (retkenpinnoiksi töyhtö- ja hömötiainen) ja jokaista järvelle vievää sivupolkua kokeiltiin. Joku tiedusteluryhmä lähti rämpimään rantaa pitkin, näkivät sinisuohaukan, mutta eivät etsittyä lintutornia. Lopulta lähdimme kävelemään tietä pitkin takaisin kysyäksemme neuvoa aitaa rakentavilta paikallisilta (joiden ohitse olimme jo kertaalleen kävelleet!), käskivät meidän kävelle tietä suoraan niin pitkään kuin sitä riittää...
Torni löytyi kuin löytyikin aivan järven itäpohjukasta, kolmen kilometrin päässä lähtöpaikasta. Kavuttuamme torniin koitin ensitöikseni paikata nestevajetta ja pyyhkiä liiat hiet otsaltani (välttääkseni optiikan huurtumista tietenkin), kunnes ympäriltäni kaikuvat muminat musta- ja valkosiipitiiroista saivat minut kovin, kovin levottomaksi. Tähyilin rehevää ja ruovikkoista järvenlahtea ja katsoin ensimmäisenä silmiin osunutta tiiraa kaukoputkella. "Siis täh... tuohan on VALKOPOSKITIIRA!" Äkkiäkös pienellä vaivalla myös VALKOSIIPITIIRAT löytyivät, mustatiirat sokerina pohjalla. Todella huikeaa, kaksi elistä ja kolme Chlidonias-suvun tiiralajia minuutin staijauksella! TIIRAORGASMI!
 |
| Siellä niitä Chlidoniaksia pörräs.... |
Näitä kolmea tiiralajia taisi järvellä pyöriä yhteensä useampi kymmenen yksilöä. Rysähdyksestä toipuminen kesti tovin, mutta onneksi meillä oli aikaa katsella muitakin lintuja. Järvellä viihtyi myös 15 jalohaikaraa, pari ruskosuohaukkaa, sekä joitakin merihanhia ja harmaasorsia. Vesilintuja näkyi todella vähän, pesimäkausi meneillään, ajankohdan takia pari toivelajia saattoi jäädä näkemättä. Aikani tornissa päivystyttyäni siirryin alas rantavallille ja hieman etäämmälle muista katsoakseni, näkyisikö vesilintuja eri kulmasta (torni oli ahdas melko kapealla näkösektorilla). Jokunen silkkiuikku. Ja sitten taivaalta kuuluu pitkä, hento ja korkea "tsiiiyyh". Pussitiainen! Kannatti taas lähteä omille poluille.
 |
| Seipiö unohtu sateeseen. |
Rankka sadekuuro tiputtaa toiveet parempien petojen näkemisestä, täälläkin yritettiin kovasti tähyillä kiljukotkaa taivaanrannasta. Paluumatkalla tutulta lepinkäisniityltä löytyy punapään sijaan isolepinkäinen. Melko yllättävä retkenpinna sekin, mutta sääli ettei punapäätä löydetty enää uudelleen. Oisi suonut muutaman muunkin näkevän. Lähimetsissä kiikittävä harmaapäätikka saa kunnian olla retkemme kahdeksas tikkalaji. Samoilla mestoilla törmäsimme kahteen alankomaalaiseen lintuharrastajaan. Keski-ikäinen pariskunta oli autoillut pitkin Puolaa pari viikkoa ja olivat havainneet vähemmän lajeja kuin mitä me neljän päivän exculla. Toiset osaa ottaa rennommin... :)
Zubrovin tammilehto
Eilisen kierroksen vetänyt opas suositteli excun ohjelmaamme visiittiä Zubrovin tammilehtoon. Paikka oli juuri sellainen miltä kuulostaakin: luonnontilaisen metsän läpi kulki polku, jonka varrelta löytyi toistakymmentä järkälemäistä tammea. Jokaisella tammella oli oma nimikyltti, entisaikojen hallitsijoiden mukaan, jotka aikoinaan kävivät alueella metsästämässä. Lenkki ei hirveän pitkä ollut, joten tammien varjoissa ehti mainiosti kuvailla, häröillä - ja etsiä lintuja...
Lenkki alkoi kohtalokkaasti. Erehdyin jäämään letkan perään, ja eikös ensimmäisten tammien kohdalla letkan etupäästä kuulu jotain veret seisauttavaa: "TAMMITIKKA!". Paniikki iskee. Lintu katoaa. Nuijaus. Voi perkeleen perkele, siinäkö se sitten meni, toistamiseen tällä reissulla. Mieleeni palailee Pettymyksestäni toivuttua jatkan matkaa vähän optimistisemmalla tuulella, onhan tämä kohdelajin tyyppihabitaattia. Kierros jatkuu ja polun varrelta koitettiin tähystää tikkaa uudelleen. Siinä sivussa havaittiin sekä pähkinänakkeleita että viitatiaisia kaksin kappalein. Mainioilta lajit tuntuivat edelleen, olihan niistä nautittava vielä kun se oli mahdollista. Ja jumankauta ne tammet oli komeita...
Kierroksen päätyttyä huomasimme, että bussimme jatkaisi matkaansa vasta puolen tunnin kuluttua, joten me tammitikan nuijanneet (lähinnä Tarja, Emma-Sofia & yours truly) päätimme lähteä päivystämään samalle paikalle, mistä tikka havaittiin aikaisemmin. Odotus tuntui piinaavalta ja pelko aina vain todellisemmalta, että aika loppuisi kesken ja tämä unelmalaji jäisi reissulla näkemättä. Sitten yhden tammen rungolle lehahti tikka. Nostin uskolliset kiikarini silmilleni ja totesin, että "SIELLÄ! SIELLÄ SE NYT ON!" TAMMITIKKA näkyi kaikkine tuntomerkkeineen todella komeasti ja ensitäpinöiden jälkeen osasin nuotittaa linnun sijainnin siten, että muutkin löysivät. Varsinkin Tarjan kanssa jaettu riemu mahtoi olla muiden mukana olleiden silmissä sietämätöntä :)
Paluu Grudkiin
Leirintäalueella meitä odotti viimeinen Bialowiezan tienoilla vietetty ilta. Valoisaa aikaa oli vielä riittämiin ennen iltanuotion virittelyä, joten päätimme tehdä pienellä porukalla kävelylenkin lähimaastoon. Vielähän sitä kannattaa talsia ja katsella ympärilleen, kun paikoilla ollaan. Kylätie vaihtui metsäpoluksi ja metsäpolku vaihtui vähitellen "offroad"-reitiksi. Matkan varrelta löytyi mm. visenttien ruokintapaikka, runsain mitoin jälkiä sekä ulosteläjiä. Visentinp*sk* jäi ainoaksi konkreettiseksi havainnoksi luonnonvaraisista yksilöistä, hah. Mutta niitä nokkavarpusia... metsässä niitä ei tietenkään näkynyt, mutta vähääkään aukeammalla paikalla niitä tuntui riittävän. Todella hienoja lintuja, erityisesti läheltä katseltuna.
Lintupuolella sattu ja tapahtu muutakin, kun jäin ihmettelemään tutunkuuloista kutsuääntä lähipuista. Rariorientoitumisestai kaikui myös jotain kuittailun tapaista. "Etkö sä tunne tota? Onko se liian yleinen?" Kiitin, kumarsin ja pienen tarpomisen jälkeen löysin puukiipijän puunrungolta. Hetken aikaa ihmeteltyäni havahduin, kun saman puun kolosta purskahti puoli tusinaa puukiipijää yhtenä aaltona! Todistinko poikueen ensilentoa? Leirintäalueelle palatessamme tutuksi tullut kuhankeittäjäpariskunta heitti pari komeaa lentonäytöstä. Aika helkkarin makee laji siinäkin.
Auringonnousun jälkeen heitin pienen kävelylenkin utuisen Grudkin kylän tienoilla, lintujen sijaan tuli ihasteltua sammakoiden konserttia! Äänten diversiteetistä päätellen äänessä saattoi olla lähemmäs kymmenen eri lajia, tai mistäs minä sen paremmin tietäisin, mutta huikean erilaiselta se tuntui kotimaiseen kurnutukseen nähden! Yksi ääntelijä aiheutti enemmänkin päänvaivaa, kun ihmettelin jostain lähistöltä kantautuvaa kehrääjämäistä surinaa. Merkillinen ääni ei kuitenkaan liipannut tarpeeksi läheltä kehrääjän surinaa (muistaakseni matalampi ja monotonisempi), päättelin ääntelijän olevan jokin sammakko. Ja myöhemmin selvisi, että siellä päin Eurooppaa tavataan haisukonnaa, jonka ääni muistuttaa aivan kehrääjän surinaa. Melko jännää!
Iltanuotio oli jälleen lämmin, retkeläisten tunnelma korkealla ja nuotiolaulut raikasivat komeammin kuin edellisenä iltana. Mitä nyt se kestohitti Päivänsäde ja Menninkäinen tuntui liippaavan turhankin läheltä tosielämää. Aikani fiilisteltyä päätin painua pehkuihin, nukkumaan ne pakolliset neljän tunnin yöunet.
Neljännen retkipäivän jälkeen plakkarissa oli 150 retkenpinnaa.
Day 5 (pe 14.5.)
Viimeinen maastoaamu Puolassa alkoi edellistä lämpimämpänä ja kirkkaanpana, joskin väsymystaso tuntui luonnollisesti pahemmalta. Heräily ja retkeily kärsimysaikaisin tuntui ehdottomalta, eihän sitä muuta vaihtoehtoa harkinnutkaan, koska tämän jälkeen retken viimeiset yöt vietettäisiin hostelleissa, joten maastoon piti päästä niin tehokkaalla tahdilla kun suinkin pystyi.
Tällä kertaa ehdin kävelemään pienen porukan kanssa muutaman kilometrin lenkin Valko-Venäjän rajalle ja takaisin. Rajan läheisyys tarjosi oman jännitysmomenttinsa, sillä meitä oli varoiteltu rajavartioista ja kovista sanktioista, mikäli rajan tuolla puolen liikkuu luvatta. Emme kuitenkaan kokeilleet onneamme ja käännyimme rajanylityspaikalla kiltisti takaisin. Paluumatkalla alueen lintutiheydet paljastivat uusia puolia, sillä parin kilometrin mitalta laskin 4 kuhankeittäjää (4 reviiriä ja 5 yksilöä, yhdellä reviirillä pariskunta todella hienosti näytillä!), 7 käenpiikaa, 6 pikkulepinkäistä, 1 valkoselkätikan ja 1 viitatiaisen. Sokerina pohjalla hoksasin aidantolpalla istuneen pikkulinnun, selkä naaraspukuinen Saxicola-suvun tasku. Liian läheltä ja liian hyvin ei tätäkään lintua nähty, mutta linnun vaihtaessa paikkaa kokomusta pyrstö ja täplikäs, vaaleanruskea yläperä riittivät lajinmääritykseen: mustapäätasku! Aivan helvetin hieno aamu.
Leirintäalueella alkoi telttojen kasailu ja tavaroiden keräily, aamupalan jälkeen jättäisimme Bialowiezalle hyvästit ja jatkaisimme matkaa kohti uusia kohteita. Telttoja kasatessa tämän aamuvirkun oli mukava naureskella vasta heräileville, kohmeisille biologeille, jotka koittivat saada edes pientä tolkkua maailman menosta ja omasta sijainnistaan. Anteeksi vahingonilo :)
Narewin kansallispuisto
Luksusaamiaisen jälkeen alkoi matkanteko seuraavaan kohteeseen, Narewin kansallispuistoon (Narwiański Park Narodowy), joka sijaitsee noin sadan kilometrin päässä Bialowiezasta, aivan Bialystokin kaupungin kupeessa. Näissä osissa Puolaa sijaitsee useampikin joenvarsikosteikkojen suojelua varten perustettu kansallispuisto, joista kuuluisin Biebrzan kansallispuisto (erittäin tärkeä esiintymisalue mm. sarakerttuselle), joka ei valitettavasti mahtunut reittisuunnitelmiimme. Onneksi Narew sijainti oli hieman optimaalisempi pientä koukkausta ajatellen siirtyessämme kohti Varsovaa. Ja sieltäkin pitäisi sarakerttusia löytyä...
Tuttuun tapaan busissa oli turha edes miettiä nukkumista, ja matkalla Narewiin nähtiinkin mm. 2 niittysuohaukkaa (molemmat koiraita), pari mehiläishaukkaa - ja tietenkin kattohaikaroita. Suurempaa säpinää aiheutti yksi mysteeripysähdys hieman ennen Narewia (kuskit varmaankin halusivat tarkentaa reittisuunnitelmia), kun edessäni istunut Lauri aloitti höpinän pensaikoissa kykkineistä epämääräisistä linnuista. "Aki, mitä noi kanojen näköset tuolla on." Mulla kesti hetki ennen kuin tajusin, mistä on kyse, kunnes taaempana istunut Tarja hihkui onnesta: "Peltopyitä, peltopyitä!" Itse huomasin linnut vasta niiden siirtyessä avoimempaan maastoon, ja toden totta. 2 peltopyytä köpötteli pitkin huoltoaseman nurmikkoa. Melkoista.
Aikamme maalaisteitä suhailtuamme päästiin itse asiaan. Perillä Narewissa ei jäänyt aikaa turhuuksille, vaan keskityimme koluamaan kansallispuiston opaskeskuksen läheltä löytyvää luontopolkua. Paikka osoittautui konkreettiseksi keitaaksi: avoimen joenvarren viereltä löytyi allikoita, eriasteista ruovikkoa, saraikkoa, pajukkoa, kauempana horisontissa näkyi pieniä metsäsaarekkeita. Reitti oli helppokulkuinen leveitä "lautaramppeja" pitkin parilla tarkkailutasanteella varustettuna. Todella monipuolisen näköinen kohde, koskin keskipäivä ei ole sitä optimaalisinta vierailuaikaa, mutta minkäs teet...
Heti reitin alussa sattui ja tapahtui. Yhtä kyytiä laulava ruokosirkkalintu toivotti meidät tervetulleeksi alueelle. Petolintupuolellakin riitti nähtävää, parhaimmillaan näkyvillä oli neljä lajia samaan aikaan. Yhdellä hektisellä hetkellä kosteikon päällä hetken pyörähtänyt ja liian nopeasti alueelta poistunut härveli väännettiin jälkijunassa haarahaukaksi, lintua kyllä ehdittiin ihmettelemään ja tuntomerkkejä katsomaan, mutta kukaan ei ajoissa oikein tajunnut, mistä hemmetistä tässä nyt on kysymys!
Hartaammin ihasteltiin kaukana ruovikon päällä liikkunutta kahta niittysuohaukkaa (koiras ja naaras), jotka intoutuivat jonkin sortin soidinlentoakin harjoittamaan. Oikein mukava päästä jyvälle lajin habituksesta, joskin olivat sen verran kaukana, ettei naaraslinnun yksityiskohtaisempia tuntomerkkejä päässyt tarkemmin katselemaan. Petomeininkiä täydensi vähintään 6 ruskosuohaukkaa, 2 hiirihaukkaa ja 1 varpushaukka. Kotkalajeja ei odotusten vastaisesti nähty.
 |
| Tiukkaa petostaijia ei keskeytetä - edes lakua naposteltaessa. |
Kosteikkolinnut olivat vähän tiukemmalla, ruovikoiden valtalajina oli totta kai ruokokerttunen, joita säksätti joka puolella. Saapuessamme ensimmäiselle tarkkailulavalle jostain lähistöltä kuului yllättäen pikku-uikun liverrystä - yksi lyhyt pätkä, tietenkin lintu hiljeni saman tien ja pysytteli näkymättömissä seuraavan tunnin ajan, mitä ehdimme paikalla staijata. Lisäeksotiikkaa tarjosi 10 valkosiipitiiraa, jotka liikkuivat yhtenä parvena ja pariinkin otteeseen ohittivat havaintopaikkamme, vieläpä vähän lähempää kuin taannoin Siemianowka-järvellä havaitut linnut.
Lavalla staijailu oli oikein leppoisaa, sillä lämpöä ja seuraa riitti, riittävän säännöllisesti joku lintukin näkyi - jos ei muuta, niin kattohaikaroita, joita ei haviskirjanpidosta päätellen tuossa vaiheessa jaksanut enää laskea. Visiittimme loppua kohden taivaanrannan tapittaminen palkittiin, kun Tarja ilmoitti potentiaalisesta mustahaikarasta. Kurkkasin lintua Tarjan putkella: lintu oli melko kaukana, mutta valkoinen vatsa ja kokotummat siivet erottuivat hyvin. Hiljalleen korkeutta ottanut lintu pysytteli hyvin näkyvillä tovin, jolloin kaikki halukkaat pääsivät sitä katselemaan. Taas yksi tavoitelaji nähty!
Toisaalta sitä kohteen ylivoimaisinta tavoitelajia, sarakerttusta, ei kovasta yrityksestä huolimatta nähty saati kuultu. Lajia tavataan lähinnä Puolan kosteikoilla, täältä jos mistä lajin olisi pitänyt reissun aikana hoitua. Vierailuajan lopun häämöttäessä laahustin takaisin bussille lievä pettymyksen maku suussa, joskin luontopolun alkupisteessä häröillyt noppaperhonen piristi hieman. Kun saavuimme takaisin bussille, hieman muita hitaammin lavalta palaillut Tarja kertoi kuulleensa aivan lavan vierestä kantautunutta ääntelyä, joka kuvauksen perusteella oli määritettävissä pikkuhuitiksi. Makee havis! Parista nuijauksesta ja hylsystä huolematta visiitti Narewissa oli todella mukava lisä reissun ohjelmaan, olihan se mahtavaa päästä tutustumaan maailmanluokan kosteikkoon.
Varsova
Narewin ja Varsovan väliseltä etapilta ei paljoa kerrottavaa jäänyt - tai sitten ihan kaikkea ei viitsisi edes muistella. Lähempänä Varsovaa Otso huikkasi ilmeisesti sähkölangalla päivystäneestä sininärhestä. Itse ehdin näkemään peltoa ja sähkötolppia, kunnes maalaismaisema pettyi eteen iskeytyneen meluvallin taakse. Jari ja Otso ehtivät, mm. minä ja Tarja nuijattiin. Julmaa. Perkele. Myönnän että harmitti hieman.
Varsovastakaan ei paljoa kerrottavaa jäänyt. Tai sitten reissun henkisesti ja fyysisesti raskaimmasta etapista ei kaikkea halua kertoa. Anyway, tässä kohtaa neuvostoarkkitehtuuri näytti tulevan turhankin tutuksi. Ensimmäiset betonihökkelit jaksoivat jossain Latviassa vielä naurattaa, tässä vaiheessa se rupesi hieman tympimään. Paikallista menoa kuvasti myös keskustan liepeillä puistoon aidattu karhu, jonka aitaus oli lähinnä betonikortteeria muistuttava räpellys. Kuvottavaa...
Varsovassa hostellimme sijaitsi vanhan mielisairaalan vieressä. Kolme päivää ja kaksi yötä metsässä viettäneet biologit aiheuttivat saattoivat aiheuttaa pientä hämminkiä, mutta todellisuus taisi olla vielä kauheampaa. Juuri kun saimme jätkäporukalla vallattua yhden huoneen, Jari tokaisi osuvasti: "Täällä haisee kuolema." Vaikka olin peseytynyt viimeksi maanantaina (muistaakseni), ei minulle aikaisemmin ole noin korkeaa arvonimeä annettu...
Pakollisen peseytymisen jälkeen suuntasin kroonisen väsymyksen vallassa muun porukan kanssa kaupungille syömään. Ensimmäinen illallispaikka osoittautui turhan kalliiksi, mutta äkkiäkös lähitienoolta löytyi edullisempi ja viihtyisä paikka. Äärimmäisen nöyrä, ilmeisesti kiinalaista syntyperää oleva tarjoilia aiheutti pientä huvittuneisuutta porukassamme, mutta joku taisi pienet tipitkin kaverille heittää kun sopivan täyttävät annokset saapuivat pienen hoputtelun jälkeen. Tämä illanvietto ja Varsova-sightseeing hoitui lyhyen kaavan mukaan, illallisen ja parin oluen jälkeen oli aika suunnata takaisin hostellille palautumaan reissun varsinaisesta maasto-osuudesta. Vaikka vanhakaupunki vaikuttikin oikein houkuttelevalta ja mielenkiintoiselta, tällä väsymystasolla kulttuuripläjäys ei vain tuntunut riittävän realistiselta vaihtoehdolta. Onneksi paluumatkan varrelle sattui paikallinen viinakauppa, josta älysin napata litran pullon paikallista ja maukkaaksi todettua vodkaa matkamuistoksi.
 |
| Hullu Paroni suosittelee. |
Viidennen retkipäivän jälkeen kirjanpito näytti 161 retkenpinnaa.
Day 6 (la 15.5.)
Varsovasta Riikaan...
Niinpä. Kymmenen tuntia, 700 kilometriä. Kauas on pitkä matka, mutta yleensä sieltä on tultava poiskin. Ja vaikka bussissa istuminen koko saattoi hirvittää, onneksi sunnuntaina ehtisi vielä linnustamaan Viron parhaimmilla lintupaikoilla.
Hyvin nukutun yön jälkeen heräilin seitsemäksi aamupalalle, jotta matkalla jaksaisi taas laskea kattohaikaroita. Varsovasta lähdettiin joskus kahdeksan jälkeen, sitä ennen hyvästeltiin omille teilleen reilaamaan lähteneet Anna ja Hanna. Matkan alkaessa joku huikkaisi kuskeille, että koukkaisimme Varsovan vanhan kaupunginosan kautta. Ja siitä vierestä ajettiinkin, kuskin spiikattua mikrofoniin ("This is the old city.") ehdimme katselemaan sitä idyllisempää arkkitehtuuria noin kahdenkymmenen sekuntin ajan x) noh, "ensi kerralla sitten..." Puolan puolella pysähdyttiin vielä yhteen supermarkettiin, mistä suomalaisturistit hamstrasivat ainakin suklaata ja alkoholia. Näillähän ollaan tien päällä pysytty koko reissu... Lounas totuttuun tapaan Liettuan puolella, Kaunasin kaupungin kauppakeskuksen pizzeriassa.
 |
20 hiirihaukkaa
12 ruskosuohaukkaa
2 niittysuohaukkaa (koiras ja naaras)
3 lajilleen määrittämätöntä suohaukkaa
1 lajilleen määrittämätön jalohaukka (mahdollinen punajalkahaukka?)
1 lajilleen määrittämätön kotka
1 pähkinänakkeli (metsän päällä lentänyt, aika hyvä havis bussin ikkunasta!)
40 kattohaikaraa
Aika hyvin. Tai sitten minulla ei ole elämää / seuraa / ja siten helvetin tylsää koko matkan. Mitään elämää suurempaa en tällä kertaa nuijannut, joskin haaveet sininärhestä, harjalinnusta tai muusta paremmasta karisivat entisestään. Joku onnistui näkemään kanadanhanhen, joka yllättäen oli myös retkenpinna - ja päivän ainoa uusi retkenpinna.
Perillä Riikassa suoritin iltarutiinit lyhyen kaavan mukaan (kuten edellisenä iltana Varsovassa), eli kaupungille syömään ja saman tien nukkumaan. Valitettavasti kaupungilla ja riennoissa mukana roikkuminen ei paljoa napannut, ja voimia piti kerätä viimeistä päivää varten. Paitsi kuluihan se ilta hostellillakin, kun Tarjan kanssa intouduimme "lievään" muuttohaukkahypetykseen, muuhun tarinointiin ja retken fiilistelyyn. Maallikot vapiskaa, höhö...
Day 7 (su 16.5.)
Viimeistä viedään, ajatus iski raastavan kirkkaana tajuntaani kömpiessäni ylös riikalaisen hostellin sängyssä ja kasatessa tavaroita. Onneksi viimeisen päivän ohjelmaa ei suunniteltu aivan antikliimaksiseksi, sillä tarkoituksena oli tutustua Viron legendaarismpiin lintupaikkoihin, Kablin lintuasemaan ja Matsalunlahteen...
Busissa sai toki istua hyvän tovin, ennen kuin saavuimme edes Viron rajalle. En nyt edes muista kumman valtion puolella oltiin, mutta bussin kyydistä äkkäsin tien vieressä sähkölangalla päivystäneen lepinkäisen, jolla oli aavistuksen punertava vatsa ja mustaa nokan yläpuolella... aika paljon mustaa nokan yläpuolella... "Hei, mustaotsalepinkäinen!" Ehdin juuri ja juuri hihkaisemaan linnusta, kunnes se katoaa tulosuuntaamme. Eipä taas tästäkään ollut muille mitään iloa... (Jälkikäteen havista miettiessäni älysin, että kyseessä oli laji, josta pitäisi tehdä ilmoitus Viron rariteettikomitealle. Taitaa mennä ö-mappiin.) Lähestulkoon yhtä häröltä tuntui nähdä 6 ristisorsan parvi keskellä peltoa.
Kabli
Pärnun eteläpuolella sijaitseva Kablin lintuasema on tunnettu erityisesti hyönteissyöjälintujen näyttävästä kevätmuutosta, ja keskivertoisena muuttopäivänäkin täällä luulisi olevan ihmeteltävää, paikallisen linnustonkin luulisi paljastavan omia piirteitään. Paikalle päästyämme ainakin allekirjoittanut kiiruhti kovaa kyytiä eteenpäin ja ehdin juuri ja juuri vilkaista aseman toimintaa esittelevää luontotupaa (näin siellä Virossa), sillä vierailulle oli varattu aikaa noin tunti ja rannassa vihdoin ja viimen päästiin...
... tuijottamaan SUMUA! Jumankauta, Kablin edusta oli sakeaakin sakeamman sumun peittämä. Pettymys tuntui kovalta eikä toiveita kovin suuresta lintuhurmoksesta enää elätelty, mutta pakkohan se oli yrittää kun kerta paikalle tultiin. Miehitimme aseman lintutornin ja uusia retkenpinnoja löytyi toki löytyi hiljalleen (rannoilla viihtyneet pari pikkutylliä, sumussa painellut yksinäinen metsähanhi, muutama törmäpääsky ja tukkakoskelo), mutta tästä näkökulmasta hieman mielenkiintoisemmat lajit uupuivat. Ruovikossa laulanut rastaskerttunenkaan ei juuri lämmittänyt. Ei edes pikkutiiraa! Muilla exculaisilla onneksi riitti ornimisen ohella tekemistä, jengiä häröili hiekkarannalla suuntaan ja toiseen, pari rohkelikkoa uskaltautui jopa uimaan.
Kokeilimme onneamme toisesta, ilmeisesti turistikäyttöön tarkoitetusta näköalatornista (katettu, pyh), mutta sumu ei ottanut lähteäkseen, rannoilla seisoskelleet harvat tiirat osoittautuivat kala-/lapintiiraosaston säläksi, joten bussille piti palata tyhjin käsin. Eihän tuolle säälle mitään voi, mutta tuntui se melko mälsältä vierailla yhdellä Baltian kovimmista lintupaikoista näissä olosuhteissa. Hyppäsimme bussiin, jatkoimme matkaa ja kylmä kyyti jatkui. Poistuessamme Kablista Tarja aloitti bussin takaosasta hysteerisen huutelun: "HARJALINTU! HALI! HALI HALI!!" Koska bussi oli hyvässä vauhdissa, hyvä kun ehdin metsää ja ojanvartta omasta ikkunastani näkemään, kunnes lyhistyin bussinpenkilleni ja kirosin reissun kolmatta harjalintunuijaustani. Tarja oli tietysti riemuissaan (syytäkin olla! :) mutta oma, jatkuva epäonni tämän "unelmalajin" kohdalla harmitti jo vähän enemmän.
Matsalu
Ennen Matsalua poikkesimme Pärnussa vielä yhteen kauppaan viimeisiä roposia tuhlaamaan. Suklaata tuli totta kai hamstrattua reilusti. Päivän lounaaksi kahmin pari siivua pizzaa, joiden kyytipojaksi nappasin pullon Saku Porteria. Oli muuten helvetin hyvää tummaa olutta! Muistui mieleen aikaisemmin siemailtu porter Puolassa, voi kiesus kun ei voi nimeä muistaa...
Ilma muuttui epävakaisesta lähes jatkuvaksi vesisateeksi lähestyessämme Matsalunlahden keskeisempiä lintupaikkoja (aluehan on helkkarin laaja ja täysin mahdoton hallita yhdestä pisteestä, saati vain yhdeltä puolelta lahtea). Saapuessamme järjestäjien valitsemalle kohteelle löysimme pienen katoksen alla kyhjöttävän orniporukan, joka osoittautui englantilaiseksi seurueeksi, oppaanaan Antero Topp! Sateen jatkuesta hyppäsin bussista ulos muutaman muun tosikkomielisen kanssa, ei tässä pieni kuuro haittaa viimeisen reissupäivän havainnointia.
 |
| Nyt ei leikitä... nyt tapitetaan! |
Matsalu puolestaan tunnetaan tärkeänä arktisten vesilintujen (erityisesti tundra- ja valkoposkihanhet) levähdysalueena. Saastnan lintutornin läheisyydeltä ei ensialkuun löytynyt kuin satakunta tundrahanhea ja retkenpinnoiksi suosirri ja suokukko, muutakin kahlaaja- ja vesilintulajistoa näytti olevan edellistä kohdetta enemmän - mutta petraamiseen ei paljoa vaadittu. Sateen tauotessa ensimmäisiä valkoposkihanhiakin alkoi näkyä, ja lopulta näitä "pääkaupunkiseudun haittalintuja" lipui ohitsemme useassa parvessa useamman tuhannen yksilön voimin.
Hetken ihmeteltyämme päätimme siirtyä samaan suuntaan, minne hanhet olivat siirtyneet. Pienen patikoinnin jälkeen jättimäinen valkoposkiparvi löytyi lepäilemästä lahden rantaan viettäviltä pelloilta, joita sitten ihmeteltiin porukalla toinen tovi. Vaikka hanhimassat ovat tuttuja monilta arktikareissuilta ja syksyisestä Viikistä, ei tällaiseen lintumassaan helpolla kyllästy. Levottoman oloinen ja silloin tällöin yhtenä massana ilmaan lehahtanut parvi oli kieltämättä mahtava näky! Pientä nipotusta nyt voi keksiä siitä, että parvesta ei muita kuin valkoposkihanhia löytänyt - joskin punakaulahanhen kaltaisen herkun äkkääminen oli jo lähtökohtaisesti äärimmäisen epätodennäköistä. Petopuolelta havaittiin pari merikotkaa, neljä ruskosuohaukkaa sekä yksi sääksi, joka sai kunnian olla viimeinen havikseen kirjattu retkenpinna.
 |
| Suuressa hanhiparvessa arvioitiin olevan noin 5000 valkoposkea. |
Viimeisellä etapilla Matsalusta Tallinaan tunnelma oli melko ristiriitainen. Mieleen muistui ensimmäisen päivän jännitys ja into, edessä odottavat yllätykset ja kokemukset, nyt mieltä painoi huono tuuri viimeisen retkipäivän sään kanssa sekä vielä huonompi tuuri muutaman kovemman ja odotetun lajin näkemisen kanssa. Siihen väliin mahtui sivukaupalla havaintovihon maastopuistiinpanoja, kameroiden muistitikuille tallentuneita tilanteita - ja monia hetkiä, joita meikäläisen kaltainen käppänä kokee vain kerran eläessään.
Olen edelleen täysin uppoutuneena ajatuksiini, kun katselen ohikiitävän hetken bussin ikkunasta aivan tien vieressä lentävää, eleganttia ja pitkäsiipistä petolintua. Harmaansinertävä yläpuoli mustine siivenkärkineen, kyynärsulkien musta poikkujuova sekä alapuolen punaruskea viirutus piirtyi verkkokalvoilleni pysyvästi. Todella komea, koiraspuolinen niittysuohaukka, ELÄMÄNI UPEIN NIITTYSUOHAUKKA. Hengitys salpaantui hetkeksi ja adrenaliini ryöppysi suonissa. Sain tästä lajista eliksen jo aikaisemmin reissulla, sittemin näitä nähtiin pariin otteeseen lisää. Mutta nyt, retken viimeisillä etapeilla, nopeasta tilanteesta huolimatta tuo tajunnan räjäyttävä lintu näyttäytyy komeammin ja lähempää kuin koskaan uskalsin kuvitella. Tämä jos mikä tuntui sendarin lahjalta. Ja naamalle vääntynyt virne ei hyytynyt ihan vähään aikaan....
Epilogi
Haikeudesta huolimatta paluumatka Tallinasta Helsinkiin sujui leppoisissa merkeissä. Orniporukalla tarkastettiin lajilistoja pariinkin otteeseen, huumorin kultainen kukka kukki eestinkielisen lajilistan ja ornitologislangin avulla. Samalla käännettiin veistä haavassa monen lajin kohdalla, mutta muisteltiin myös niitä hienoimpia haviksia, joilla kaikki halukkaat herkuttelivat.
Yksi tärkeimmistä nyrkkisäännöistä linturetkillä on se, että kaikkea ei voi nähdä. Sen huomasi varmasti jokainen lintujen katseluun keskittynyt retkeläinen. Edelleen hieman harmittaa, kun harjalintu ja sininärhi jäi näkemättä. Vaikka itse hoksasin mm mustaotsalepinkäisen ja turturikyyhkyn (molemmat taisi jäädä suurelta osalta uupumaan), lohtu on laiha kun eliksistä ei kuitenkaan ollut kyse, toisin kuin edellä mainittujen lajien kohdalla.
Lajilistalta jäi uupumaan monia toivottuja haviksia. Esimerkiksi mitään oikeasti kovemman luokan petolintua, kuten pikku- tai käärmekotkaa, ei havaittu. Jännää sikäli, että tuon viikon lämpimät ilmavirtaukset heittivät Viroon asti kaikenlaista jännää, samalla viikolla Sörven lintuasemalla havaittiin pikkukotka ja muualla maassa parikin mustapäälepinkäistä. Sarakerttunen, mehiläissyöjä, minervanpöllö, avosetti, kiljukotka... paljon kaikenlaista kivaa jäi näkemättä.
Mutta voi elämä mitä kaikkea tuolla reissulla sitten näkyikään! Tässä se ulkomaanretkeilyn suola piileekin, Suomessa harvalukuisia pikkukivoja havaittiin yllin kyllin (kattohaikara, kuhankeittäjä, valkoselkätikka, pähkinänakkeli, nokkavarpunen mustaleppälintu, keltahemppo), odotettuja pikkuharvinaisuuksia näkyi paljon pieneen vaivaan nähden (mustahaikara, pikkukiljukotka, haarahaukka, niittysuohaukka, riutta- valkoposki- ja mustatiira, vihertikka, ruokosirkkalintu, viitatiainen, pussitiainen, sepelsieppo, tulipäähippiäinen, harmaasirkku + tammitikka, jota ei ennen excua oltu havaittu lainkaan Suomessa) ja sokerina pohjalla oikeasti pari yllättävämpääkin havista (valkoposkitiira, punapäälepinkäinen). Oli mielenkiintoista ja hieman yllättävääkin nähdä pohjoisia tyyppilajeja (pohjantikka, palokärki, punatulkku, isolepinkäinen) näin etelämpänä.
10 elistä. 9 tikkalajia. 7 tiiralajia (4 Sternaa, ei pikkutiiraa & kolme Chlidoniasta), 170 retkenpinnaa. Uusia kokemuksia, elämyksiä ja tuttavuuksia. Retki oli näin luontopainotteiseksi opiskelijaretkeksi sopivan tasapainoinen, erilaisia luontokohteita oli kiitettävän monipuolisesti ja halukkaat saivat metsässä rämpimiselle sopivaa vastapainoa retken kaupunkiosuuksilta. Luontoharrastajatasolla hyvinkin heterogeeninen porukka viihtyi viikon todella mainiosti :) Yksittäiset, mieltä kaivertamaan jääneet kompromissit olivat kokonaisuutta ajatellen ymmärrettäviä ja lähinnä houkuttelevat palaamaan tietyille paikoille, esimerkiksi Kabliin ja Biebrzaan, uudelleen ja paremmalla ajalla.
Mari, Anna, Marja & Minna, suuret kiitokset ikimuistoisen reissun järjestämisestä. Tarja, Otso, Lauri, Tuomas, Jari, Kaisa, Sohvi, Matti ja kaikki muut, kiitokset kun teidän seurassa sai orneilla ja häröillä.
Dziękuję!
