19.2.2018

Avescapesin määrityspäivä 2018



Avescapes Travelsin järjestämä määrityspäivä on vakiintumassa hyvää vauhtia lintuharrastajien vuodenkiertoon. Ohjelma säilyy edelleen kovatasoisena, tasapainoisena ja viihdyttävänä. Jatkoa on luvassa vuodelle 2019, sillä järjestäjät kaavailevat jo suurempaa salia eikä määritystieto ole maailmasta kesken loppumassa.

Pepe Lehikoinen avasi tapahtuman esittelemällä päivän ohjelman sekä yhteistyökumppanit Zeiss Finlandin ja Helsingin Optiikan. Jos tauoilla ei määrityshommien spekulointi tai tuttujen partojen kanssa turiseminen ei kiinnostanut, niin optiikkaa pääsee räpläämään – ja miks ei kannattais, kun Zeissin uutuusputki Harpia oli päivän aikana näytillä! Samoin pääesiintyjä Forsmanin uutta kirjaa oli tarjolla.


Jyrki Normaja ja pienet rarisirrit

Päivän ensimmäinen esitelmä oli ainakin itselle niitä odotetumpia. Esitelmöitsijän mukaan esityksen ei ollut tarkoitus olla tyhjentävä, vaan omiin kokemuksiin nojautuen havainnollistaa sitä miten pieniä rarisirrejä voi tuntea. Käsiteltävät jaetaan karkeasti musta- ja vaaleajalkaisiin, mutta Normaja nosti esille paljon määritysproblematiikkaa ja tuntomerkkien tulkintaan vaikuttavia tekijöitä.

Johdannossa käsiteltiin myös joidenkin yhteisten tuntomerkkien, kuten nokan pituuden, laji- ja yksilökohtaista vaihtelua. Johdanto-osuuksien jälkeen tarkasteltavat lajit käytiin yksi kerrallaan läpi, vaaleajalkaisista alkaen ja meille kotoisiin lapin- ja pikkusirriin vertaillen. Amerikan- ja siperiansirrin kohdall seulottiin mm. pään kuviointia ja eroja rinnan viirutuksessa, mutta Normaja keskittyi myös eroihin käyttäytymisessä. Rusokaula-, kanadan- ja tundrasirrin kohdalla tundrasirri oli ainakin itselleni se selkein tapaus, aika omanlaisensa näköinen lintu, mutta rusokaula- ja kanadansirrin kohdalla piti taas tsekkailla eroja mm. tertiaalien ja hartiahöyhenten kuviointiin. Esityksen päätteeksi keskusteltiin vanhojen lintujen yksilöllisestä vaihtelusta ja ravinnon vaikutuksesta höyhenpuvun väritykseen, hyvin valideja aiheita, kun Jyrki itsekin mainitsi mm. vanhojen rusokaulasirrien punaruskean värin laajuuden ja voimakkuuden vaihtelusta. Mutta tuskin olin ainoa, jolle heräsi sellainen matkailuinspiraatio, näitä pitäisi päästä katselemaan ihan omin silmin.



Taittuuko?

Esitelmän päätteeksi kuultiin hyviä uutisia itäisille kahlaajille tärkeiltä levähdys- ja talvehtimisalueilta.



Roni Väisänen: valkopäätiainen Suomessa ja määrityksen problematiikkaa

Helsingin Fastholmassa talvella 2015-2016 oleskellut lintu herätti uusia näkökulmia valkopäätiaisen ja sinitiaisen risteymistä käytävään keskusteluun. Ilmiö ei ole uusi, 1:1-risteymiä tunnetaan, mutta Helsingin linnun lisäksi muut viime aikoina Suomessa dokumentoidut linnut ovat herättäneet uutta problematiikkaa. sillä monissa linnuissa on ollut ns. takaisinristeymien piirteitä.

Esityksen alkupuoliskolla käsiteltiin valkopäätiaisen levinneisyys ja esiintyminen läntisessä Euroopassa – Suomea lähimmät pesimäalueet sijaitsevat noin 500 km päässä ja Suomi on länteen harhautuneiden lintujen ”eturintamalla”. Venäjän lintuatlaksen mukaan molemmat lajit pesivät samoilla alueilla Moskovan seudulla, ja ilmeisesti sinitiainen on levittäytymässä itään ja sinitiainen länteen, mutta tarkempaa tietoa risteymävyöhykkeen laajuudesta ei ole.

Seuraavaksi Roni kävi läpi kirjallisuuden esittämät pukutuntomerkit (valkoisten alueiden muoto ja valkoisen määrä pyrstössä, isoissa peitinhöyhenissä, tertiaaleissa ja kyynärsulissa, pyrstön muoto, rinnan, päälaen, kurkun ja kaulurin kuviointi) ja vertaili näitä ensimmäisen polven risteymään, ns. ”pleskii”-muotoon. Nämä linnut ovat hyvin vaihtelevia, mutta enimmäkseen sinitiaisen näköisiä. Roni pohti risteymien vaelluspotentiaalia: monet Keski-Euroopassa havaitut linnut ovat selvästi risteymiä, sen sijaan pohjoiseen vaeltaa lähempänä valkopäätiaista muistuttavia lintuja, mutta näissä linnuissa on jotain häikkää, sellaisia piirteitä jotka eivät vastaa puhtaan valkopäätiaisen tuntomerkkejä.

Seuraavaksi Roni esitteli museoaineistoon pohjautuvia määrityskriteerejä ja Suomessa havaittuja lintuja vuosilta 1973, 2007 ja 2016. Viimeisimpien joukossa oli tämä mainittu Helsingin lintu, jolla esimerkiksi pyrstösulkien valkoisen määrä ei istu museoaineiston vaihteluväliin, ja Kuusamon linnulla vuodelta 2007 on jo selkeä ”pleskiin” pyrstö, jollaista esitelmöitsijän mukaan puhtaalla valkopäätiaisella ei pitäisi olla.

Tämän esityksen jälkeen allekirjoittanut ja varmaan moni muukin ymmärsi, että mikä siinä Viikin linnussa sitten mätti. Esityksen lopussa Roni nosti esiin hyviä pointteja, museoaineiston vertailua tuoreempiin dokumentoituihin lintuihin, ja hybridisaatiolla on varmasti merkitystä lajin vaihtelussa.

Valkopäätiaisen esiintymiskuvaa

... pukutuntomerkkejä...

... ja tuntomerkkien soveltamista

Helsingin linnun vertailua klassiseen valkopäätiaiseen, vertailussa valkoisen määrä käsisiiven peitinhöyhenissä.



SM-määrityskilpailu 2018

… ja taas pärisee =)




Aleksi Lehikoinen – sibericus/borealis-isolepinkäisten määrittämisestä


Seuraava ajankohtainen aihe oli noussut pinnalle useiden ”viimeaikaisten” ilmoitusten perusteella: havaintoilmoituksia on mm. Utöstä, Helsingistä, Mäntyharjulta ja Säpistä. Ilmiön taustoittamisen jälkeen Aksu kävi alalajin tyypilliset tuntomerkit läpi, ruskeasta yleisvärityksestä käsisiiven ja pään kuviointiin, tärkeänä pointtina myös se, että tämän alalajiryhmän yksilöillä ensimmäisen vuoden linnun piirteet säilyvät pidempään kuin nimialalajin yksilöillä.

Aksu selvitti määritysproblematiikkaa penkomalla museoaineistoja ja keskittymällä kahdentoista eri tuntomerkin eroihin, ja pisteyttämällä linnut jakamalla jokaisen tuntomerkin kolmeen eri luokkaan. Vastaava pisteytys näyttäisi toimivan, mitä nyt ruotsalaisivat ottivat yhdeltä heidän klassisen sibericuksen näköiseltä linnulta dna-näytteen, joka mDNA-analyysin perusteella vastaa nimialalajia. ”Faijahan voi olla mitä vaan, mutta ei se tee mistään yhtään helpompaa” =D mutta tämäkin esitys oli valaiseva ja opetti ainakin mua kiinnitään uudenlaisiin detaljeihin huomiota.







Dick Forsman – välimerenhaukka ja amurinhaukka

Herra Forsman astui taas estradille, tällä kertaa esittelemään kahta pohjolassa kovan luokan raristatuksesta nauttivaa jalohaukkalajia – välimerenhaukka on Suomessa havaittu kahdesti, amurinhaukkaa odotellaan ja koukkuna on Ruotsissa havaittu lintu. Molempien lajien taustoittamisessa korostettiin ikäluokkien sekä pesimäbiologian tuntemista, jolloin pitäisi tietää, että minä kalenterikuukausina havaintoja voisi olla odotettavissa.

Ja sitä saatiin mitä odotettiin. Dici kävi molemmat lajit läpi varmalla, asiantuntevalla ja opettavaisella otteella. Esityksen eka puolisko keskittyi välimerenhaukkaan, lähinnä nuorien ja esiaikuisten lintujen määrittämiseen, ja tuntomerkkejä käytiin hyvin molempien eri värimuotojen osalta. Iänmääritys ja sulkasato saivat taas huomiota: nuori ja vanha lintu ovat silhueteiltaan melko lailla erilaisia, ja silhuettieroa havaitsee jo sulkivilla 2kv-linnuilla, joilla vanhat, sisemmät käsisulat ovat pidempiä, kun taas nuoren linnun pyrstösulat ovat 3-4cm lyhyempiä kuin vanhalla.

Amurinhaukan osalta Dici esitteli ensin koiraan ja naaraan tuntomerkit. Pahimmat ongelmat ovat jälleen nuorissa linnuissa, ja Dicin mukaan todennäköisimmät tänne eksyvät linnut olisivat 2kv-lintuja, jotka mahdollisesti lyöttäytyisivät punajalkahaukkaparviin ja harhautuisivat paremmin hollille. Pakkaa sekoittaa myös hybridisaatio, tiettävästi Unkarissa on naaras-hybridi pesinyt koiras-punajalkahaukan kanssa. Joka tapauksessa, 2kv-linnuissakin on melkoisia eroja saman ikäisiin punajalkahaukkoihin nähden; koiras-amurinhaukoilla on tämän ikäisinä jäljellä harmaata rintaa, kupeiden poikkijuovia sekä vaaleaa poskea, kun koiras-vespari on aika koiras-vesparin näköinen jo 2kv-keväällä. 2kv-naarailla puolestaan on vielä kesäkuussa nuoren linnun siipi, mutta on vaihtanut pään ja koko vartalon höyhenet. Joten jos keväällä näkyy nuorta punajalkahaukkaa muistuttava pikkufalco, pitäisi hälytyskellojen soida =)




Petri Lampila – RK:n arkistoista: syksyinen feldegg ja pikkukiurun alalajit

Lampilan esitys käsitteli kahta eri mielenkiintoista alalajikompleksia, joiden molempien lähtökohtina oli Suomessa havaitut linnut. Ensimmäisenä syynättiin läpi Västrä Norrskärillä lokakuussa 2014 havaittua nuorta keltavästäräkkiä, josta hyvien valokuvien lisäksi irtosi myös äänityksiä. Lampila vertasi dokumentteja oheisaineistoon, varsinkin muiden alalajien sonogrammeihin.

Esityksen pikkukiuruosuutta taustoitettiin myös Suomen ensimmäisellä, vuonna 1962 löytyneellä ja museoidulla yksilöllä, johon sisältyy mongolianhietakiurun mahdollisuus. Jälleen esiteltiin lajin taksonomiaa – ja jokseenkin ristiriitaisia päätöksiä eri tahojen jakoon pikkukiurun ja mongolianhietakiurun välillä. Lampila oli jälleen tehnyt myyräntyötä museonahkojen parissa, tarkastellen & esitellen eri alalajien piirteitä, sekä vertaillen niitä Suomessa dokumentoituihin lintuihin (valokuvattujen yksilöiden piirteet viittaavat alalajiin heinei).

Lampila elävöitti esitystään myös käytännön maastokokemuksella Iranista ja Uzbekistanista ja esitteli niin valokuvattuja kuin liikenteen uhreiksi joutuneita lintuja. Anekdoottejakin riitti – mitä idemmäs kuljettiin, sitä enemmän jänniä ja tiklimäisiä ääniä pikkukiuruparvista kuului. ”Ehkä ne olikin tiklejä” =)





Dick Forsman – Ptilo! …vai ei?

Dicille annettiin itseoikeutetusti tämän määrityspäivän viimeinen slotti ennen määritysskaban purkua. Tätä esitystä taustoitettiin sillä ajatuksella, että risteymistä keskustellessa tulisi miettiä sitä, että onko kyseessä yksittäistapauksia vaiko laajemman mittakaavan ilmiötä. Ensin sivuttiin edellisenä vuonna Falsterbossa havaittua idänmehiläishaukkakandia, jonka jälkeen jatkettiin laajemman skaalan esimerkeillä: siepporisteymät, tikkaristeymät, sekä varsin mielenkiintoisena esimerkkinä meri- ja kanadanhanhen risteymäpoikue, missä kaikki jälkeläiset olivat hieman eri näköisiä.

Suohaukat saivat jälleen huomiota, erityisesti kiinnitettiin huomiota koiraslintujen korkeaan osuuteen risteymien määrissä. Ilmiön taustalla on lintujen biologia: linnuilla kromosomiparit menevät eri päin kuin nisäkkäillä, naarailla risteymäpiirteitä peittää kompensaatio, koiraalla näkyvämmät erot tuntomerkeissä kun kompensaatiota (XX-pari) ei tapahdu. Yksi keskeinen piirre näissä risteymissä on käsisiiven mustan kiilan edustalla oleva täplitys, jota kummankaan lajin ”puhtailla” yksilöillä ei tavata ollenkaan, vaan piirre näkyy silloin kuin geenit ”riitelevät” keskenään. Tämä ei tosin näy aina, ja ominaisuus voi näkyä esimerkiksi diffuusimpana värirajana.

Sit se meni ja pamautti seinälle kuvan arosuohaukan ja ruskosuohaukan risteymästä. Sen jälkeen milvusristeymän opiskelu olis ollu hyödyllistä myös, mutta kun aivot oli niin tuusannuuskana näkemästäni että keskittymiskyvyn keräilyssä meni hetki =D

Esityksen jälkipuoliskolla Dici käsitteli muutaman tapauksen mehiläishaukkoja sekä ”gibraltarinhiirihaukkoja”, eli Luoteis-Afrikassa tavattavaa hiirihaukan ja arohiirihaukan risteymäpopulaatiota. Kuulemma on vulpinukset ja rufinukset ruvennu risteytymään jo Unkarissakin, saas nähdä mitä sieltä sit eksyy tänne… Loppukaneettina Dici puhui vielä yleisesti risteymävyöhykkeistä ja välimuodoista, sivuten mm. sitä ettei esimerkiksi excubitorin ja sibericuksen tai vulpinuksen ja rufinuksen välillä olie mitään jyrkkää rajaa, jolloin aina (tai ainakaan useimmiten) ”siinä välissä on yksilöitä joita ei pysty määrittämään” =)



Määrityskilpailun purku

”Kovasti on mukana pikkulintuja, joilla on kasvot piilossa.”

”… ja taas kuva jolla ei kauheasti tuntomerkeillä mässäillä”

Tässä pari Pepen suusta kuultua heittoa, kun maestro kävi haasteellisen skaban kuvia läpi. Kantiskin oppi paljon uutta, jos ei muuta niin ainakin nöyryyden uusia tasoja. Viiden määrittäjä-ässän kärjestä löytyi taas legendaarisia nimiä, mutta skaban voittanut Hannu Huhtinen otti komean kiilan kakkossijaan nähden. Onnea Hannu sekä kaikki muut skabassa menestyneet, ja kiitokset jälleen Heksalle, Ronille, Pepelle sekä esitelmiä pitäneille taas antoisasta määrityspäivästä. Ensi vuonna uudelleen!






Voittaja järjestäjien ympäröimänä. (C) Avescapes


12.2.2018

Sydäntalvea, hajaretkiä ja antoisa sisiskierros




13.1.

Kai se jonkinasteisesta kotiseuturakkaudesta kertoo, kun Helsingistä käsin piti lähteä Kanta-Hämeeseen ihan vaan päiväretkelle. Valoisan ajan maksimointi ja pöllömomentin hyödyntäminen tarkoitti aikaista lähtöä, ja retkeläiset Aintila ja Palorinne saapuivat Lammin biologiselle asemalle aamuseitsemän jälkeen.

Tällä kertaa oli pöllöt ja tikat tiukilla. Ajoitus oli ainakin minipöllön osalta mitä parhain ja atrapointivislaaminen aktiivista, mutta houkuttelu ei tainnut kantautua lähimmän yksilön korviin. Valoisan ajan kierroksella korviin kantautuu nakkelin huutoa ja pyy lehahtaa lentoon Linnamäen kuusikosta. Siinä missä Pappilanlahden metsien kiertäminen on saattanut yhtenä aamuna antaa neljä lajia tikkoja, niin nyt aseman metsistä JA Untulanharjulta löytyi yhteensä kolme käpytikkaa. Saa siinä hieman raapia partaa ja tuskailla, että näin vaikeaako tämä on. Pankkivuodari pikkukäpylinnusta. Idyllisen tyynet ja talviset maisemat lohduttavat.

Pieni häslääminen ja kulkuneuvon kanssa torspoilu piristää lintutilannetta, tai ainakin näkyy retken selkeänä vedenvajakana. sendarikin saattaa arvostaa retkiajan uhraamista ja pieniä vastoinkäymisiä, sillä nyt vasta rupesi tapahtumaan. Reitin seuraavana etappina oli Aulangon puistometsä, ja hetken ulkoilumajan ruokinnan elämää ihmeteltyä (töyhtötiaiset <3) siirto aarnikuusikon puolelle. Jos nyt ei kerrasta, niin ainakin tovin siellä tuulenkaatojen ja palohullun tuhoaminen kuusien keskellä seisoskeltuamme havahdun lähipuista kuuluvaan rapinaan, ja äkkiäkös se pohjantikka rummuttaa! Jämähdin paikoilleni just paikalle saapuneen Kairamon Jussin kanssa ihan vaan fiilistelemään sitä kuusikossa kaikuvaa rummutusta. Tämän päälle nähdään Jussin ja Annen kanssa vielä ulkoilumajan parkkipaikan ylittävä harmaapäätikka. Aulangolta suuntaamme vielä tsekkaamaan Lanankosken koskikaran.


Retki päättyi kaakkoisen Janakkalan peltolakeuksille. Tiirasta vakoilin pari ilmoitusta jäätävistä urpiaiskerääntymistä (yksi tämän talven trendeistä) - kahdella ekalla kohteella meno on vähän maisemien ihmettelyä, mutta kolmannella jähistys alkaa lupaavasti, kun puimattoman rypsipellon äärelle kuuluu ensimmäisten urpiaisten ääniä. Kun ensimmäinen noin kuudensadan urpiaisen parvi suorittaa näyttävän ohilennon - ja sama porukka lopulta katoaa menosuuntaansa varpushaukan säikäyttelemänä - niin samasta suunnasta saapuu vielä puoltoista kertaa isompi örpsiporukkaa. Seuraava puolituntinen kuluu rivakasti ja tapahtumarikkaasti, kun parven sisällön syynääminen antaa ainakin yhden vuorihempon, ainakin yhden hempon ja nelisenkymmentä tikliä. Epätoivoiselle kvalien nuotittamiselle saadaan myös vastapainoa, kun jättiläismäinen örpsiparvi rönsyilee välillä aivan vierelle ja yli pipoja hipoen. Levottomuudelle on syynsä, sillä parvea tukkapöllyttää kahden varpushaukan lisäksi nuori ampuhaukka, ja varsinkin miniperegrinuksen saalistusyritykset pallomaiseen parveen ovat huikeaa katseltavaa. Paikalla viihdytään auringonlaskun yli, eikä sitä oikein edes muistanut, että ei niitä turkinkyyhkyjä enää pimeällä nää.


14.1.

Sunnuntai-iltapäivän kiikarinulkoilutusretki Vanhankaupunginlahdelle. Valoisaan aikaan ei oikein ehditty Kivikokkaa enempää järkevästi koluamaan, ja Fastholmaan saapuessa oli jo hämärää. Lumenkaatopaikan eteläpuolella havahduimme mustarastaiden säksätykseen, eikä tää kulostanu enää miltään tavanomaiselta iltajupinalta, vaan linnut jupisi keskitetysti ja vähän sähäkämmin. En enää muista palloiltiinko me siinä puoli tuntia vai kauemmin, mutta pöllöpotentiaali tuotti jälleen tyhjää.

Pimenevässä talvi-illassa askel kulki Purolahden kautta kohti Arboretumia ja Keinumäkeä. Taustalla taisi olla jokin ajatus, että siinä Keinumäen ympäristössä olis joskus aikaisemminkin sarvipöllö lennelly, joten voishan sitä yrittää. Niityn reunalle käppäiltäessä nähtiinkin joku taivasta vasten liitävä, pöllöksi määriteltävä hahmo, mutta parempaa yritystä piti hakea päivystämällä Keinumäen tornissa. Kärsivällisyyttä se vaati, ja omasta puolestani sitä ois voinu olla enempi, mutta onnistuimme kuitenkin näkemään aukealla pariin otteeseen lentäneen sarvipöllön. Arboretumin suunnalla naukunut lehtopöllö oli jo silkkaa bonusta! Pari spondea pöllöä puolen tunnin sisään, ei sekään retkestä huonoa tee.

18.1.

Annankatu 29 kuittaa sepelkyyhkyn! Lintu viihtyi tovin parin kesypulun kanssa Frederikinkadun puolella olevan talon antennilla. Ihan tyylikäs tammikuinen talvihavis toimistosta käsin.

21.1.

Vähemmän paskien retkien putki jatkuu. Tällä kertaa oltiin pikkasen aikaisemmin liikkeellä ja päätettiin keskittyä Vanhankaupunginlahden läntisiin osiin. Pornaistenniemi antaa ekalla kierroksella pikkutikan (vuooooodari) ja päivän ekan peukaloisen. Lammassaaressa puolestaan päästään ihmettelemään suht lähellä puussa istunutta merikotkaa ja Kuusiluodossa puolestaan... no, retkiseura tais korkeintaan kärsiä liiallisesta orninostalgiasta ja valkoselkätikan skouppaustarinoista.

Toinen kierros Pornaistenniemessä ja luoteisnurkassa olevan pienen sulan ääreltä löytyi kaksi peukaloista, ja kolmas lopulta sieltä tervaleppäluhdan keskeltä. Metkaa! Ja metkaa on edelleen, kun jäädään kyttäämään metsikön pohjoispuoleista ruokintaa. Toteamus "tossa tervalepässä olevasta muutamasta järripeiposta" johtaa latvuksissa pyörivien lintujen tarkempaan syynäämiseen ja antaa ens'alkuun 15 järriä. Linnut ovat melko liikkuvaisia, enemmän niin päin että lintuja tulee lisää näytille, ja samat latvat ja varmasti samat linnutkin saa laskea uudelleen läpi, mutta lopulta päästään 55 järripeipon kertamaksimiin.

Retkeläisten tie kulkee Viikin puhdistamon kautta kohti Keinumäkeä. Puhdistamolta kuitataan kaksi tavia (molemmat koiraita), ja Arboretumin rantalepikössä fiilistellään palokärkeä. Keinumäen ruokinnallakin on ihan mukavasti lintuja, ainakin 6 hunnia (kuusitiaista),  neljä peippoa ja kolmisen järriä. Vähemmästäkin iskee fiilis laadukkaasta talviretkestä. Yks päivän päräyttävimmistä havainnosta nähdään Keinumäen ja hulevesialtaiden välisellä ojalla, kun penkkaa pitkin juoksee KÄRPPÄ retkeläisiä vastaan - tuoreeltaan pyydystetty myyrä suussaan! Ei mitään saumaa kaivaa kameraa repusta, kun pari sekuntia mietittyään näätäeläin ottaa täyskäännöksen ja katoaa ojanvarteen. Hulevesialtaiden rudelta lähteneet 40 hemppoa tuntuivat kärpän jälkeen lähinnä encorelta.

10.2.

Kuunvaihde sujahti ohi ilman mainitsemisen arvoisia retkiraportteja, mutta sunnuntainen kierros tällä kertaa Vanhankaupunginlahden itäisempiin osiin oli jälleen antoisa. Lämmiteltiin Keinumäen peippolinnuilla (kuusi järriä ja nejä tavallista) sekä hulevesialtaiden tavilla, Purolahden isolepinkäisestäkään ei kehtaa valittaa, mutta Mäyrämetsä, Mölylä ja Fastholma olivat yllättävän tyhjiä. Motivaatio ei tällä kertaa riittänyt Kivinokan tarkempaan syynäämiseen (oma syy kun vaseti puuttuu edelleen vuodareista), mutta Saunalahden jäälle steppailu antoi kuvauksellisen 11 viiksitimalin parven! Lintuja pääsi seuraamaan mukavan läheltä, eikä kotiin jätetty kamera kauhesti harmittanut kun valo oli niin kehno. Mitä nyt blogi kaipais lisää kuvitusta. Kotia päin oikaistiin Vanhankaupunginselän halki, pilkkijöille kiitos jäällä päivystäneistä 13 merilokista, oli tälläkin etapilla jotain katsottavaa. Kokeiltiin vielä Kyläsaarta ja sitä Arabianrannan ojaa, mutta hylsypaikat eivät timalien jälkeen kauheasti jaksaneet harmittaa.



Sit kohti lopputalvea sekä alkukevättä.